Jalat maassa

Taas on hujahtanut kohtuuttoman pitkä aika siitä kun viimeksi kirjailin tänne jotain. Olin maanantaista torstaihin kertausharjoituksissa tikkakoskella niin aika hankala oli sieltä käsin kirjoitella. En tiedä oonko vielä saanu tätä postia varten kaikkia ajatuksia kasaan mutta koetan nyt saada jotain edes tänne niin ei koko ploki ihan kuole :) Kohta koettaa lähtö sitten kiponniemeen sopusointu -leirille. Eli takas Jyväskylään.

Omalla tavallaan oli erikoista olla kertaamassa. En ollu nähny ketään niistä tyypeistä siellä aikasemmin ja olin vielä kaiken lisäks ylivoimasesti nuorin koko porukasta. Muut oli tyyliin 2002 päässy armeijasta tai sitä ennen. Mutta eipä se mitään. Ihan hyvin kaikkien kans tuli toimeen. Tollasessa systeemissähän samojen naamojen kans on aikapitkälti kokoajan tekemisissä (paitsi illalla, kun meillä oli yhden hengen huoneet ^^) ja muutenkin ohjelmaa riitti aina jonnekkin 20 paikkeille, jonain iltana 22 asti kun käytiin upseerikerholla saunomassa. Iltasin ei jaksanu paljon ylimääräsiä ajatella. Lueskelin vähän jotain ja kuuntelin musiikkia ja sit nukkumaan.

Ainakaan tämän hetken tietojen mukaan harjotuksessa ei ollu mun lisäks muita uskovia. Aika erilaista sinänsä olla niin paljon tekemisissä sellasten ihmisten kans, ketkä ei Jeesusta tunne. Toki intissä ollessa sellasta oli mutta tän melkein 2v reservissäoloajan on ollu kaikkein eniten uskovien kans tekemisissä. Uskosta osattomia kavereita ei oo juuri koulun ulkopuolella tullu nähtyä. Sen takia tuolla ollessa koin oloni eräällä tavalla ulkopuoliseks enkä ollu kauheesti äänessä (en kyllä tosin oo muutenkaan..).

Koetin jonain iltana rukoilla et Herra avais jonki tilanteen missä pääsisin todistaa mutta sellasta ei tällä kertaa avautunu. Olin melkein koko harjotuksen ajan jollain tapaa hengellisesti lukossa ja ajatus alko jollain tapaa kunnolla rullata vasta kotimatkalla junassa. Luin edelleen "Punaisen kuun aikaan" -kirjaa, jota en oo ehtiny koulukiireiltä lukemaan pitkään aikaan. Nyt alkaa kirja olla jo loppusuoralla. Mut kun luin sitä kirjaa niin jotain kautta jotenki tajusin et ehkä mä olin eläny ennen tota harjotusta jonkin sortin 'hengellisessä kuplassa', jalat jossain muualla ku maassa. Mieleen tuli nämä laulun sanat: "Jalat pidän mullassa maailman, katseellani taivasta tavoitan." En kai mä voi saavuttaa ketään tuolla maailmassa olevaa jos en mä ite elä jollain tapaa samalla tasolla. Ei tietysti pidä tehdä samoja asioita kun uskosta osattomat tekee ts. elää samalla tavalla synnissä kun suurin osa ihmisistä elää, mutta jollain tapaa pitäis osata pitää jalat kuitenki maassa. Tästä alkaa ainakin omalla kohdalla uus opettelu; Mitä on elää jalat maassa mutta katse taivaassa?

Joskus kun huomaa itessään tämmösiä puutteita tai vajavuuksia niin sitä herkästi tulee kateelliseks jollekin toiselle, sellaselle jolla sen alueen asiat on hallussa. Tai jos ei tuu kateelliseks niin ainakin kokee riittämättömyyttä. Eilen illalla kotiin tullessa oli tän kaltanen olo. Koin epäonnistuneeni ja olevani riittämätön. Mutta hätiin tuli chambers, kun aloin lukee rästiin jääneitä tekstejä:

"Tiedät, että Jumala sallii sinun työskennellä vain määrätyllä tavalla. Ole siis varovainen, ettet yritä voittaa ihmisiä muulla tavalla; muuten joudut Jumalan tuomion alle. Toiset saattavat toimia tavalla, mikä sinun kohdallasi merkitsisi vaellusta kavaluudessa, mutta heidän kohdallaan ehkä ei. Jumala on vain antanut sinulle erilaisen näkökulman. Älä koskaan epäröi antaa parhaasi Hänelle."

Jeesus on vieläkin armollinen. Ja auttaa tiellä etiäppäin. Se on kovin huojentavaa tietää ja muistaa.