Äärimmäinen hiljaisuus, Osa2

Rakas (p)lokikirja,

Tämä päivä jatkui edelleen hengellisen hiljaisuuden vallitessa. Vaikka hiljaisuutta on kestänyt jo ainakin pari viikkoa, voin sanoa oppineeni tänä aikana jotain uutta Jumalasta. Ja jos se ei ole kokonaan uutta, se ainakin muistuttaa minua siitä, millainen Jumala on. Huomaan, että minun hengellinen vireystilani ei välttämättä vaikuta Jumalan toimintaan sen kautta.

Edellisellä kerralla kerroin olleeni Porissa soittoreissulla ja että olin porilaisen perheen luona majoituksessa. Sain tämän perheen huushollista yhden kokonaisen huoneen omaan käyttööni majoitukseni ajaksi. Tämä huone kuului perheeseen kuuluvalle tyttärelle, joka oli tuona aikana tampereella siippansa luona kylässä. Kirjoitin edellisen merkintäni tuosta huoneesta. Illalla nukkumaan ruetessani luin vielä hetken Raamattua ja käytin joitain minuutteja rukoukseen. Tuon rukouksen aikana minusta alkoi tuntua siltä, että minun pitäisi kirjoittaa lyhyt kirje tuon huoneen omistajalle. Mietin, että kylläpä kuulostaa hullulta. Painiskelin asian kanssa hetken ja tulin siihen tulokseen, että vaikka ajatus vaikutti aivan älyttömälle, kannattaa se silti toteuttaa. Jos ajatus todella tuli Jumalalta, tuolla kirjeellä on todennäköisesti jonkinlainen vaikutus tuon tytön elämään. Toisessa tapauksessa kirjeellä ei ole minkäänlaista vaikutusta ja se joutaa roskakoriin. Kirjoittamisen riskit olivat siis melko pienet. Otin A4 paperin ja kirjoittelin molemmat puolet täyteen tekstiä Jeesuksesta. Piilotin kirjeen ovelasti tytön läppärin väliin ja nyt rukoukseni on, että sillä olisi merkitystä.

Mutta hiljaisuus.. se vaan jatkaa korventamistaan. Koska asian laita on tämä, niin ensimmäisenä ajatuksiin nousee oletus, että siinä tapauksessa kaikki elämä pysähtyy ja jää odottamaan parempia, vähemmän hiljaisia aikoja. Että kirjoittamisella ei ole mitään väliä, että sanan lukeminen on hyödytöntä, että mikään toiminta ei ole kannattavaa. Mutta itseasiassa hiljaisuus kaikessa kivuliaisuudessaan on oiva keino saada minun katseeni kääntymään kohti ainutta apua: Taivaallista Isää. Ja siihen minä jään, odottamaan parempia, vähemmän hiljaisia aikoja. En kuitenkaan passiivisesti ja toimettomana vaan aktiivisesti, tehden sen, minkä tehdyksi saan.

Minua siunaa mielettömästi se, miten väkevästi Jumala pystyy vajavaista ja rikkinäistä astiaa käyttämään. Mieleeni nousi eräs veli. Tämä veli on sisältä kohtalaisen palasina. Huomaan hänen istuvan yksinään sohvan nurkassa kasvoillaan ilme, josta pystyy lukemaan huokauksen Herran puoleen. "Herra, Sinä näet." Kaikesta vaivasta ja murheesta huolimatta tuo Jumalan lapsi Aina muistaa lähimmäisiään. Vaikka ei olisikaan voimaa tehdä sitä. Ja minua siunaa... Tuosta kuvasta voin haistaa, "Tätä on pyhyys." Ei tuo veli tiedä, että minä huomasin hänet tai että minua siunaa tai mitään muutakaan. Tuo veli on samalla tavalla yksinään kuin minä. Oi jospa minäkin voisin olla tuollainen siunaus...

Ei enää kauaa.
Ehkä.