Siitä on nyt reilu viikko kun vuosi pyörähti. Koko tämän kuluneen alkuvuoden ilmassa on leijaillut uuden lehden kääntymisen tuntu ja on ollut vähän sellainen odottava fiilis et koska rytisee. Muutoksia tapahtuu ja Herra toimii ja itellä on sellanen olo et tänä vuonna erotellaan jyviä akanoista. Voi olla että vuoden päästä voidaan todeta mun olleen väärässä mutta tämmöseltä viime päivät on tuntunu. Se on pistäny itteeni miettimään ja rukoilemaan et osais tehdä oikeita asioita ja lausua oikeita sanoja.
Nämä muutoksen tuulet oli mun kohdalla kuitenkin niin nopeita ettei niitä ehtinyt yhtään aavistaa ja nyt on olo kuin puulla päähän lyödyllä. Tänä aamuna 5min ennen seurojen alkua tuli puhelimeen viesti että mummo on sairaalassa ja että mun pitäis mennä sinne. Oli täysin odottamaton pommi ja niinpä jäi seurat väliin ja läksin sairaalaan. Tällä hetkellä tilanne näyttää sille et mummon elinpäivät alkaa olla loppuun luetut. Mummo oli kuitenkin vielä tajuissaan ja sai rauhassa puristaa (ehkä) viimeisen kerran kättä ja ottaa vastaan siunauksen.
Siinä jutellessa isä ja mummo (tai me kaikki) muisteltiin yhtä tapausta niiltä ajoilta kun olin ehkä 9v. Oltiin muistaakseni koko perheen voimin sillon mummolassa kylässä. Niina 2v. oli jossain vaiheessa hävinnyt teille tietymättömille ja kaikki alkoi huolestua. Muistan kuinka isä säntäili pihalle ja tarkisteltiin likakaivoja ja muistan elävästi isän juoksevan hirveetä kyytiä joen rantaan tarkistamaan ettei Niina vaan sinne ollut hävinnyt. Kattelin sitä touhua sillon mummolan parvekkeelta. Olin kuulemma nojannut pääni parvekkeen kaiteeseen ja ollut siinä hetken. Sitten yhtäkkiä olin säpsähtänyt siitä ja juossut suoraa päätä vessaan ja löytänyt Niinan sieltä potalle nukahtaneena.
En muista omia ajatuksiani tuosta tapahtumasta enkä muista muuta kun sen että näin siinä tosiaan kävi. Mummo oli sitä mieltä että siinä kysyttiin Herralta missä Niina on ja vastaus tuli. Omalla kohalla tämä tarina sai tänään siis uuden ulottuvuuden. Ja mikä mielenkiintoista niin mummollakin on vastaavanlainen kokemus vuosien takaa. Ukki (vainaa) oli ollut jollain pellolla ilmeisesti töissä ja sokeritautinen kun oli niin oli sitten jonkin tähän liittyvän kohtauksen johdosta tuupertunut sinne pellolle. Mummo alkoi huolestua kotona ja kysyi Herralta missä ukki on. Ja vastaus tuli: "Sillä ja sillä pellolla." Ja sieltähän se sitten pelastettiin.
Luin tänä aamuna psalmeja ja nyt nousi heti mieleen yksi niistä. Ps. 90:3-6 : "Sinä palautat ihmiset takaisin tomuun ja sanot: 'Palatkaa jälleen, te ihmisten lapset'. Sillä tuhat vuotta on sinun silmissäsi niinkuin eilinen päivä, joka meni ohitse, ja niinkuin öinen vartiohetki. Sinä huuhdot heidät pois; he ovat kuin uni, ovat kuin ruoho, joka aamulla kukoistaa: aamulla se kasvaa ja kukoistaa, mutta illalla se leikataan ja kuivettuu." Ja jae 12 : "Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen."
On merkillistä. Kukapa sitä tietää minkälainen vuosi tästä vielä tulee kun se tämmösessä rytinässä alkaa! Pitäköön kukin meistä omasta vaelluksestaan huolta! Nyt jos koskaan (ainakin itestä tuntuu että) on hyvä aika etsiä Herraa. Tulkoon tästä palavampi vuosi kun mistään aikasemmasta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti