Lehti kääntyy, Osa2

Minulla oli jossain vaiheessa päivällä hyvä visio siitä miten tämän postin kirjottaisin mutta nyt sitä ei enää ole. En tiiä miten lähtisin liikkeelle... Jos viimeksi oli viikko uudesta vuodesta niin nyt on reilu viikko kun mummo joutui sairaalaan. Eilen oli vuoden ensimmäinen varkki-ilta ja se meni hyvin. Loppusiivousten ja kyydittelyjen jälkeen käytiin Niinan kanssa vielä mummoa katsomassa. Isä oli kysillä ottamassa meitä vastaan. Isä oli ollut mummon luona joka yö varmaan sunnuntaista alkaen (tai jo aijemmin). Isän siskot (eli mun tädit) olivat olleet siellä vuorostaan päiväsaikaan. Kuluneen viikon aikana yksi tädeistä oli itkettänyt mummoa hoitanutta lääkäriä ja isä oli käynyt hyvän keskustelun jonkun hoitajan kanssa. Nyt pääsin itse huomaamaan minkä takia.

Tämän kertainen käynti oli tosi erilainen verrattuna siihen mitä se oli sunnuntaina, kun sain ensimmäisen kerran kuulla koko asiasta. Mummo oli nukkumassa kun hiippailtiin hiljaa huoneeseen. En todennäköisesti tule koskaan unohtamaan sitä, millainen ilmapiiri huoneessa oli. Viime kerran kaikki ahdistus ynnämuu oli poissa ja huoneessa oli merkillisen syvä rauha ja levollisuus. En muista koskaan aikasemmin kokeneeni sellasta niin konkreettisesti.  Mummo hengitteli siinä punkalla kaikessa rauhassa. Antibiootteja ja nesteitä ei enää tippunut. Kaikista letkuista vaan happiviikset oli jäljellä. Jos olisi ollut silmiä nähdä niin helposti olisi voinut kuvitella enkelirivistön jossain lähettyvillä odottavan mummon kotiin hakemista. Ja nyt ei siis ollut kyse mistään lässynlässyn jutusta vaan se oikeesti tuntui siltä.

Tuossa vaiheessa monet kuulema huutaa. Kun asiat ei ole kunnossa niin kuolema pelottaa. Mummon kohdalla sellaisesta ei ollut mitään tietoa. "Pelastus on varma." mummo oli sanonut. Illalla napattiin vielä parit valokuvat ja lähdettiin sitten Niinan kans kotimatkalle kun isä puolestaan kellahti toiselle potilaspunkalle. Aamun suunnitelmissa oli tuoda isälle auto takaisin 10:30 aikoihin ja tulla sitten illalla veli Yunin kokoukseen. Lähtiessä minua vieläkin puhutteli huoneen ilmapiiri... Sillä oli sen kaltanen vaikutus, et olisin halunnut elää paremmin...

Aamulla isä ehti kuitenkin ennen minua ja soitti n. 9 aikaan. Olin vielä umpi unessa. Isä oli tulossa hakemaan auton avaimia jo vähän etuajassa. Mummo oli 6 aikaan aamulla nukkunut pois. Oli kuulema nostanut vähän kättään ja sitten lähtenyt. Se oli "heippa." Lähtö oli ollut niin nätti kuin se vain voi olla. ...  Avainten luovutusten jälkeen jatkoin unia vielä 11 nurkille. Vasta vähän aikaa nousemisen jälkeen todellisuus iski ja sitten piti itkee. Koko päivä on mennyt aika herkässä olotilassa. Seurat jätin tarkoituksella väliin.

Elämä ja kuolema on siis puhutellut viime päivät kohtalaisen lujaa. Varsinkin tänään. Se on kuitenkin niin hyvä että kaiken voi hyväksyä ja myöntää ja käsitellä ja itkee rauhassa ja tietää että mummo on taivaan kodissa. Ja nyt osaan myös itse sanoa että Jeesus on kaiken lohdutuksen Jumala. Jokainen teksti mitä oon tänään lukenu on tullu vastaan ja lohduttanu. Lopuksi jätän vielä hienon ajatuksen elämästä ja kuolemasta: "Elämässä on silloin mennyt kaikki hyvin, jos syntyessäsi sinä itket ja muut iloitsevat, ja kuollessasi sinä iloitset ja muut itkevät."