Jumala on parempi

Se taisi lokikirjani mukaan olla viime maanantai, kun ajattelin "inside-the-box" eli omalla kohdalla, että olisi hyvä ottaa eräs ajatus talteen. Samalla mietin "outside-the-box", haluanko tuoda ajatelmani julki, mutten uskaltanut vielä. Ja nyt huomaan, että oli hyvä, kun kirjasin sen ylös vain itselleni. Nyt on ajatelma ehtinyt viikon kypsyä ja on aika päästää se irti.

Jos olisin ollut viitseliäs, niin olisin piirtänyt aiheesta yksinkertaisen havainnollistavan kuvan. Mutta en jaksa vaivautua. Olet varmaan joskus nähnyt jonkin sortin heilurin. Nyt voit kuvitella semmoisen heilurin, jonka päässä on metallinen pallo ja joka heiluu pöydällä edessäsi vasemmalta oikealle. Heilurin varsi on kiinni pöydässä. Sitten voit kuvitella magneetin leijumaan heilurin yläpuolelle. Magneetti haluaa kovasti, että pallo jäisi suoraan sen alapuolelle (niin, että varsi jää suoraan), mutta pallo vain heiluu puolelta toiselle.

Pallo olet sinä (ja minä) ja magneetti on Jumala. Heilurin molemmilla puolilla seisoo pieni ukkeli: toisen nimi on menestys ja toisen puute. Silloin, kun menee tosi hyvin niin "menestys" innostuu ja alkaa vetää heiluria itseään kohti. Vastaavasti kun menee huonosti niin "puute" innostuu ja alkaa vetää heiluria vastakkaiseen suuntaan. Ja näin se heiluri heiluu... Välillä sinne, välillä tänne.

Tein maanantaina havaintoja tämmöiseen ilmiöön liittyen. Olen pistänyt aikaisemmin merkille (ja varmaan sinäkin olet huomannut), että kun meillä menee huonosti ja kun masentaa ja kun me kärsitään puutetta (henkistä tai fyysistä), niin ajan kuluessa siihen kiinnittää enemmän ja enemmän huomiota. En ole asiantuntija, mutta luulen, että asiaan alkaa edetessään liittyä itsesääliä, itsetuhoisuutta yms. Kukin meistä voi kuvitella mitä ne sitten on. Ja mitä pidemmälle tämä meidän analogiamme "heiluri" taipuu niin sitä vaarallisemmaksi homma tietysti menee ja sitä kauempana Jumala tuntuu olevan. Eli mitä suurempi heilurin liike, sitä suurempi tuntemus.

Omalla kohdalla ollaan viimeaikoina oltu enemmän sielä toisen ukkelin suunnalla. Herra on siunannut monilla tavoilla ja siitä syystä on suuri kiusaus keskittyä pelkästään ihastelemaan, että "tämmöstä ja tämmöstä Herra on antanut ja tehnyt". Ääriesimerkkiä tältä suunnalta ei ole vaikea löytää. Tämä maailma on materialistejä ja menestyksen tavoittelijoita täynnä. Ja seuraukset ovat samat: Mitä pidemmälle mennään, sitä kauempana Jumala tuntuu olevan.

Samalla kun kirjasin ajatuksia lokikirjaan, huomasin siellä erään lainauksen John Piperiltä:

Kun voit saada kaiken, usko sanoo: Jumala on parempi.            Kun menetät kaiken, usko sanoo: Jumala on parempi.

Kun minä kohtaan vaikeuksia elämässä, niin mun sydän kääntyy lähes automaattisesti Jumalan puoleen: "Herra, pelasta minut tästä ja tästä pulasta äläkä anna mun vajota tämän syvemmälle!" Tai joskus jos monta monta asiaa menee pieleen niin tilanne saattaa hulluimmillaan olla: "Herra, kiitos näistä vaikeuksista, jotka oot mulle antanu. Ihan hullua, että näin monta asiaa voi mennä pieleen, mutta minä kiitän Sinua!" Ja siis ilman sarkasmia. Jumalan puoleen kääntyminen vaikeuksien kohdatessa on seurausta vain siitä, että minä uskon.

Nyt kun Herra on siunannut ja suonut elämään erilaisia hyviä asioita niin huomaan, että sydän kääntyy Jumalan puoleen ihan yhtä tosissaan kuin vaikeuksienkin kohdalla: "Herra, älä anna mun silmien kiintyä näihin siunauksiin liikaa! Auta, etten minä ajaudu kauaksi Sinusta!" Jumalan puoleen kääntyminen menestyksen kohdatessa on myös seurausta vain siitä, että minä uskon.

Joten usko vaikuttaa heiluriin hidastavasti. Se ei enää heilu niin rajusti puolelle taikka toiselle, vaan sen ansiosta Jumala säilyttää (ainakin paremmin) sen paikan sydämessä, joka Jumalalle kuuluu. Uskon määrä meillä ihmisillä vaihtelee, mutta on lohdullista, että uskossa on mahdollista kasvaa ja että uskon on mahdollista kasvaa! Tämän kuvaamani heilurin liikkeet ovat mielestäni Jumalan suunnittelema asia, eikä sen liikkeitä tarvitse tai pidä kokonaan sammuttaa. Muutenhan tunteilla ei olisi mitään merkitystä :) Usko pitää vain nämä kaksi ääripäätä hyvässä balanssissa ja varjelee vajoamasta liian syvälle kumpaankaan päähän.

Yksi ilta tässä viime viikolla mietin, mitä lukisin. Raamatun luvussa vuoroa odotti valitusvirret ja sen kanssa huomiosta kilpaili pari muuta keskeneräistä hengellistä kirjaa. Punnitsin mielessäni jonkin hetken ja ajattelin sitten kuitenkin jatkaa valitusvirsistä. Kirjan otsikko ei siihen hetkeen kuulostanut omaan korvaan kovin houkuttelevalta mutta en antanut sen haitata. Ja sieltä löytyi yllätyksekseni vahvistus ajatuksilleni. Sen vahvistuksen takia tätä kirjoittamista kannatti lykätä :)

Voit lukea täydennykseksi omasta Raamatusta seuraavat valitusvirsien paikat: Val. 3:17-26, 31-33, (35-38), 40-41. Alla parhaat palat noista jakeista. Niihin tämä teksti on hyvä päättää.

Sinä olet syössyt minun sieluni ulos, rauhasta pois, minä olen unhottanut onnen. ... Muista minun kurjuuttani ... Sinä kyllä muistat sen, että minun sieluni on alaspainettu. Tämän minä painan sydämeeni, sen tähden minä toivon. Herran armoa on, ettemme ole aivan hävinneet, sillä hänen laupeutensa ei ole loppunut: se on joka aamu uusi, ja suuri on hänen uskollisuutensa. Minun osani on Herra, sanoo minun sieluni ... Hyvä on Herra häntä odottaville, sille sielulle, joka häntä etsii. Hyvä on hiljaisuudessa toivoa Herran apua. ... Sillä ei Herra hylkää iankaikkisesti; vaan jos hän on murheelliseksi saattanut, hän osoittaa laupeutta suuressa armossansa. Sillä ei hän sydämensä halusta vaivaa eikä murehduta ihmislapsia. ... Koetelkaamme teitämme, tutkikaamme niitä ja palatkaamme Herran tykö. Kohottakaamme sydämemme ynnä kätemme Jumalan puoleen, joka on taivaassa.